Pitkin Raatteentietä

Kainuusta alaspäin ajaessamme päätin kurvata Raatteentielle. Bongasin tämän Talvisodan taistelujen tunnetun kohteen ihanasta omasta matkaraamatustani Automatkailijan Suomi – matkaopas ja kartasto. (Koko Kainuunmatkan ajan raamattu oli koelaudan päällä..olisi istunut minun vierellä etupenkillä, mutta lapsi istui siinä..).

Ajelimme Rukalta alaspäin maisemareittiä ja tältä tieltä on noin kuusi kilometriä Raatteentien päähän, Raatteenportille, jossa on sekä iso Talvisodan muistomerkki että Talvisotamuseo. Museon ja Raatteenmuseotien läheisyydessä on kunnostettuja polkuja ja opastetauluja, joten nähtävää on reilusti yhdeksi päiväksi.

Yllättäen teinit eivät innostuneet aiheesta ihan valtavasti, mutta isompi teini nousi autosta ja käppäili kanssani Talvisotamuistomerkille. Muistomerkkialueella on isoissa ympyröissä kiviä, jotka muistomerkkitaulua lainaten ”kuvastavat Talvisodan Suomussalmentaisteluissa kuolleita suomalaisia ja neuvostoarmeijan sotilaita” ja keskellä seisoo ’Avara syli’. Avaran sylin yllä on 105 vaskikelloa, jotka muistomerkkitaulua jälleen lainatakseni, ”soittavat tuulessa hiljaista viestiä sodan mielettömyydestä”.

Raatteentiellä kaatuneista sotilaista muistuttaa enää vain nämä kivenmurikat
Talvisodan muistomerkki
Avara syli ja 105 vaskikelloa

Muistomerkki ja kivipelto sekä museon piha-alueen soda-aikaiset ajoneuvojen ja sotakaluston raadot saivat mielen mietteliääksi. Olen toki lukenut sodasta jonkin verran, mutta enimmäkseni koko toisen maailmansodan Suomeen liittyvät sotatietoni ovat elokuvista, kuten Talvisota, Rukajärventie, Tuntematon sotilas (kaikki kolme versiota) ja Kätilö.

Tiedän pääpiirteittäin mitä Raatteentiellä tapahtui ja miksi se on merkityksellistä. Ja muistin ilman Wikipediaa, että Raatteentien taistelu oli osa muita Suomussalmen rajuja taisteluja. Raatteentiellä (1.-7.1.1940) Suomen tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina oli noin 1000 henkeä ja Neuvostoliiton tappiot olivat noin 5500 henkeä. Pieni Suomi 1, iso Neuvostoliitto 0. Mutta toki loppujen lopuksi ne jyräs meitin..

Nyt on kieltämättä liikuttavaa tietää kulkevansa samoilla paikoilla, joissa on taisteltu elämästä ja kuolemasta ja koko Suomen olemassaolon puolesta.

Ajelimme Raatteen museotien aivan sinne asti minne tie päättyy (noin 18km). Tien varressa on useita sotamuistomerkkejä (kuten neuvostosotilaiden ja ukrainalaisten) ja tien päässä on Vartiomuseo. Tie päättyy puiseen porttiin, joka oli ennen Talvisotaa vartioaseman portti. Portin jälkeen tie jatkuu kapeana hiekkatienä, jollainen se lienee Talvisodan aikaan on ollut. Voin kuvitella miten neuvostojoukot olivat jumissa kapealla tiellä lumikinosten keskellä. Suomalaiset katkaisivat huoltoreitit ja pilkkoivat divisioonan pieniin taisteluihin. Neuvostoliiton 44. divisioona kärsi huonosta taisteluhalusta, pakkasesta ja pelosta.

Portin jälkeen alkaa rajavyöhyke
Vartiotorniin olisi ilmeisesti voinut kiivetä, hui

Minun vanhin setäni kuoli sodassa (ei kuitenkaan täällä) ja toinen setä selvisi sodasta, muttei ikinä kertonut sotajuttujaan minulle. Tiedän toki, että sodan jälkeen hänkin, kuten tuhannet muutkin, oli hyvin rikkinäinen mies, jonka elämästä ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onneksi kuitenkin aikansa sauhuttuaan setäni löysi tasapainon ja rakensi elämänsä uudelleen. Kuten Suomikin teki.

Nyt sodan kokenut sukupolvi alkaa olla poistunut keskuudestamme, ja koska veteraanit eivät enää ole kertomassa tarinaansa, on meidän muistettava sota, ja sen kauhut, muilla tavoin. Siksi on hyvä että esimerkiksi tämä museotie ja sen ääreltä löytyvät sotamuistomerkit ja museot ovat olemassa ja kertovat tarinaansa.

Tästä Raatteenportin sivuille. Sivuilta löytyy tietoa Raatteentien taisteluista sekä museotien varrella olevista kohteista.

Vastaa

Powered by WordPress.com.

Up ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: