*Yhteistyössä Inari-Saariselkä Matkailu Oy, Siida sekä Visit Inari Oy*
Lapin road trip toi meidät Inariin saakka. Ja hyvä että toi. Maisemat Inarissa ovat aivan toisenlaiset kuin vähän alempana, vaikkapa Saariselällä.
Ivalosta eteenpäin maisema on hyvin kivinen ja tavallaan karun vehreä. Tie kulkee kivisessä kangasmetsämaisemassa välillä korkealla ja välillä veden pinnan tasalla. Suuri Inarinjärvi kulkee hyvän matkaa tien viertä vaikkei koko matkaa näköyhteyttä olekaan.
Inariin tulopäivämme ohjelma oli melko tiukka, sillä heti tultuamme Inariin noin yhdeltä menimme Siidaan ja lisäksi meille oli varattu liput Inarinjärven risteilylle kolmeksi.
Ajattelin, että kyllähän pari tuntia riittää Siidaan ihan hyvin. Noh. Totuus on ettei kaksi tuntia riittänyt, sillä en ainakaan minä pystynyt sulattamaan sitä kaikkea mitä Siidassa oli nähtävillä, mutta hyvä uutinen oli, että me voisimme palata Siidaan risteilyn jälkeen.
Bures boahtin!
Siida on Suomen saamelaisten kansallismuseo ja se tarjoaa mielenkiintoisen kattauksen ja näkökulman saamelaisuuteen; historiaan, mutta myös nykypäivään.
Iso johdantonäyttely esittelee pohjoisen luonnon ja kulttuurin kehitystä aikajanalla. Ulkokehällä esitellään myös Lapin eri vuodenajat mm. luontokuvien ja asetelmien avulla. Näytelyssä on paljon täytettyjä eläimiä ja tästä keskustelimme lasten kanssa. Heistä täyttelyjen eläinten napittavat silmät tekivät ”oikeista” eläimistä jotenkin kriipejä. Minä taas en nähnyt asiaa niin. Osasin nauttia täytettyjen eläinten luomasta luontoilluusiosta. Näin mm. ahman ja karhun talvipesässä ja näitä eläimiä en usko ikinä näkeväni luonnossa. Tietysti tulevassa Siidan uudistuksessa ehkä on harkinnassa se miten luontoa tulevaisuudessa halutaan esittää.
Näyttelyn sisäkehällä on saamelaisuuten liittyviä kulttuurisia tietotauluja sekä esineistöä esikristillisestä esineistöstä moottorikelkkoihin.
Lisäksi pysyvänä näyttelynä on laaja ulkomuseo, jossa on 50 tutustumiskohdetta. Luonnollisesti ulkomuseo on avoinna vain kesäkaudella.
Vaihtuvissa näyttelyissä nyt kesällä 2019 oli Saamelaislapaset (31.12.2019 saakka), Arktisia unelmia (27.10.2019 saakka), Kyllä me pärjätään (6.10.2019 saakka), Entistä ja nykyistä inarinsaamelaista käsityötä (19.4.2020 saakka). Siidassa on myös erilaisia tapahtumia, esim. Siidan kesäpäivä 24.7., syksyllä sieniretkiä ja 28.11. Koko kylän joulun avaus.
”Naisten päähineissä on ollut ajan saatossa erilaisia malleja. Mallit ovat vaihdelleet alueiden, materiaalien ja kulttuuristen syiden takia, mutta myös sivilisääty on vaikuttanut päähineisiin. Vielä 1800-luvulla pohjoisella saamelaisalueella naisten päähine oli sarvilakki.
Aikaisemmin naiset peittivät päänsä liikkuessaan kodin ulkopuolella, erityisesti kirkossa ja kirkkomatkalla. Verkalakki oli nykyistä matalampi ja päänmyötäisempi. Naisen verkalakin perinteinen väri oli punainen. Inarinsaamelaiset käyttivät pään peittona myös valkoista huivia, joka kesäaikana suojasi sääskiltä.
Verkalakkien lisäksi talvella käytettiin turkislakkeja, joista yleisimmät olivat vasannahkatakki tai koipilakki verkapalakoristein. Hienoin materiaali lakkeihin oli hauras poronvasannahka. Inarinsaamelaisissa lakeissa verkakoristeet olivat tavallisesti punaisia tai vihreitä.” (lähde: tietotaulu näyttelystä Entistä ja nykyistä inarinsaamelaista käsityötä)
Yläkerran johdantonäyttely oli kiinnostava, mutta erityisesti nautin alakerran Inarin saamelaisten käsityö -näyttelystä. Saamelainen käsityöperinne on rikasta ja mielenkiintoista.
Vaihtuvista näyttelyistä myös Arktisia unelmia oli mielenkiintoinen. Se kertoi Lapin matkailun historiasta ennen massaturismia. Upeiden kohteiden kuvista välittyi tiettyä menneen maailman lumoa.
Lapin matkailua alettiin rakentaa jo ennen toista maailmansotaa ja monia arkkitehtonisesti upeita kohteita suunniteltiin ja rakennettiin.
Ja lähes kaikki niistä menetettiin Lapin sodassa. Suomen osalta Lapin sota oli sodan rankka loppunäytös eikä missään muualla Suomessa koettu vastaavaa tuhoa kuin Lapissa. Sodan alkaessa Lapissa oli yli 200 000 saksalaista sotilasta, jotka vetäytyessään polttivat lähes koko Lapin. Ja tämä näkyy tietysti edelleen niin, että Lapin rakennuskanta on suhteellisen nuorta eikä useinkaan silmiä hivelevää.
Sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa rakennettiin myös uusia kohteita matkailun tarpeisiin.
Meillähän ei juurikaan saamelaisuudesta tiedetä, joten Siida on riittävä syy matkustaa Inariin, sillä se antaa perustietoa saamelaisesta kulttuurista tai historiasta.
Inari-päiväämme kuului risteily Inarinjärvellä
Vasta muutama päivä aiemmin oli satanut räntää niin että maa oli Inarissakin valkoinen, joten aurinkoinen ja lämmin päivä oli oivallinen sattuma ja tietysti vesillä olosta nautti aivan eri tavalla kun vesi kimmelsi auringosta eikä jää hileistä.
Inarinjärvi on Suomen toiseksi suurin järvi. Ja siinä missä suurin vesistömme Saimaa on kartasta katsottuna ”repaleinen”, on Inarinjärvi laaja ja yhtenäinen. Kartalla järvi näyttää olevan yhtä järvenselkää. Totta kai lähemmin tutustuttaessa Inarinjärvessäkin on paljon saaria, mutta myös sitä laajaa selkää löytyy.
Risteilymme määränpää oli Ukonkivi. Ukonkivi, tai Ukonsaari, on historiallisesti merkittävä pyhä paikka. Nimensäkin se on saanut siitä, että siellä on palvottu Ukkoa eikä naisilla ole ollut kivelle asiaa.
Saari on noin 30 metriä korkea kumpu muutoin litteiden saarien rinnalla. Se eroaa siis merkittävästi muusta ympäristöstään, ja ehkä juuri sen erilaisuus on saanut ihmiset uskomaan että se on merkittävä paikka ja otollinen jumalten palvonnalle.
Esikristilinen saamelainen muinaisusko pohjautui luontoon. Koko maa oli pyhä, mutta erityisen pyhiä paikkoja olivat tunturit, lähteet ja isot kivet. Luonnonvoimia kuten aurinkoa, vettä, tuulta ja ukkosta palvottiin. Ukkosilma oli yksi Ukko-jumaluuden ilmenemismuoto. Ukon uskottiin suojelevan ihmisen elämää ja terveyttä sekä karkottavan metsästys- ja kalastusonnea uhkaavat pahat voimat.
Miehet saapuivat Ukolle hiljaa meloen ettei melu olisi häirinnyt Ukkoa.
Nyt me saavuimme laivalla, emme ihan hiljaa ja meistä suurempi osa taisi olla naisia kuin miehiä. Halukkaat matkalaiset kiipesivät kiven huipulle ihailemaan maisemia. Minä jäin lasten kanssa rantakiville ihailemaan kauniina liplattavaa järveä ja istuskelemaan leppeässä auringonpaisteessa.
Poislähtiessämme ajoimme vanhojen haatuumaasaarien kautta. Näihin saariin ihmiset haudattiin jo esikristillisellä ajalla ja tapa jatkui kristillisellä ajalla. Vanha hautuumaasaari oli käytössä 1700-luvun loppu puolelle saakka ja uusi hautuumaasaari oli käytössä vielä 1900-luvun alussa. Nykyään hautuumaa on Inarin kylässä.
Laiva koukkasi vielä Pielpavuonolle (?), jonne yksi perhe jäi aikomuksenaan kävellä Pielpajärven erämaakirkolle, jonne laivarannasta on noin kolmen kilometrin matka.
Miksi kirkko on rakennettu keskelle tietöntä erämaata?
Vielä kun saamelaiset elivät liikkuvaa elämää, oli Pielpajärven rannalla Inarin saamelaisten talvikylä, joten kirkon paikkana se oli looginen. Erämaakirkko on yli 250 vuotta vanha ja on onni että se on säilynyt näihn päiviin asti. Se on edelleen käytössä mm. vihkikirkkona sekä pääsiäisenä ja juhannuksena siellä pidetään kirkonmenot. Kirkko on varsinainen tiekirkko vailla tietä, sillä se on aina avoinna matkalaisille. Tällä kertaa me emme kuitenkaan jääneet laivasta taivaltamaan kirkolle vaikka kirkko olisi varmasti ollut mielenkiintoinen ja arvokas kulttuurikohde. Ja rakastan kirkkoja. Mutta kirkolta olisi pitänyt taivaltaa jalan Inarin kylälle noin seitsemän kilometrin pituinen matka. Joten tällä erää kymmenen kilometrin taival oli minulle liikaa…
Risteily oli meidän jengille melko pitkä, se kesti noin kolme tuntia. Lapset olisivat ehkä kaivanneet jo enemmän tekemistä, joten lopuksi he leikkivät laivan kannella Titanicia ja hoilasivat teemaa muiden matkaajien ”iloksi”. Minä juttelin mukavien geokätkijöiden kanssa, jotka olivat poimineet kätkön Ukonkiveltä ja olisivat halunneet maihin siellä missä muutama matkustaja jäi mennäkseen Pielpajärven kirkolle, sillä aivan laiturin vieressä olisi kuulemma ollut kätkö. Se ei nyt kuitenkaan ollut mahdollista ja siitä geokätköilijät saivatkin jo idean ensi vuodeksi; geokätkijöiden risteily sitten sinne Pielpan satamaan.
Kun tulimme satamaan, pöristelimme hotelliimme, Hotelli Inariin. Hotelli Inari on kiva perustason hotelli kylän laidalla. Ruokasalista on upea näköala Inarinjärvelle ja kaikki kylän palvelut kävelymatkan päässä. Huoneemme oli meille kolmelle riittävän iso ja lasten mielestä sängyt olivat tosi hyvät. Minä nukuin ekstrapedissä ja sekin oli ihan ok, tosin melko pehmeä.
Pieni miinus oli se ettei matalassa hotellissa ollut hissiä, joten kalistelimme toiseen kerrokseen kimpsujemme kanssa portaita pitkin. Lääh..
Majoitukseemme kuului illallinen ja aamiainen. Puolihoitoillallinen on siis valmis annos, tai oikeastaan koko menu alkusalaatteinen, pääruokineen ja jälkkäreineen. En oikein osannut odottaa tältä ruokailulta mitään ja se yllättikin positiivisesti. Jo alkusalaatti oli raikas ja kivasti koottu. Sen tarjoili meille ystävällinen tarkoilija, joten illallisen alku oli erittäin mukava. Pääruokana oli currykanaa. Kuultuani sen, ensi ajatukseni oli ettei se voi olla niin hyvää kuin minun tekemä (niinpä!) ja kun sain annoksen niin huomasin sen olevan hieman erilaista kuin omani, mutta erittäin maukasta, sopivasti currista ja hyvää. Nyt jo hyvin tyytyväisenä ja täytenä otin onnellisena vastaan jälkiruuan, joka oli vadelmasorbetto tuoreiden marjojen kera. Jälkiruoka oli kaunis ja marjainen. Ja sorbetto todellakin valui täyden vatsani uumeniin, jonnekin kai aina jää tilaa jäätelölle (tai no nyt sorbetolle).
Aamupalan jälkeen kävimme kävelyllä. Inarin kylällä oli jo aamupäivällä tukuttain ulkomaalaisia turisteja ja monet parveilivat Inari-kyltin luona. Siinäpä mekin kävimme ottamassa kuvia.
Visiittimme Inarissa oli lyhyt ja vaikka kylä onkin pieni eikä nähtävää ole valtavasti, olisi ollut mukava vielä jäädä lorvimaan kylään ja nauttimaan Inarinjärven maagisesta lumosta.
Ja se Siida jäi niin kesken, sillä emmehän me enää risteilyn jälkeen sinne jaksaneet palata.
Nyt revontuliesitys jäi näkemättä ja tuliaiset ostamatta. Ja se ulkonäyttely jäi kokonaan katsomatta. No, Inariin on tultava uudestaan paremmalla ajalla. Seuraavalla kerralla listalla on ainakin Siida sekä jos kesällä tulemme, niin myös Pielpajärven erämaakirkko. Ja mitähän vielä?
Onko sulla hyviä Inari-vinkkejä?
Ehkä haluat lukea miten road tripimme jatkui? Seuraava kohde oli Inarista Norjaan päin, vähän ennen Karigasniemeä oleva Giellajohka, jossa me kalastimme.
Aiemmin olimme jo kiivenneet Kiilopäällä. Voit lukea myös kuinka viihdyimme Kiiloselän poropirtillä sekä Vuotson Majalla. Ja kävimmehän me Saariselällä kokeilemassa fatbikeja.
Vastaa