Kreivitär Amalie ja Aleksanterin teatterin synty

Eräänä helmikuisena lauantaipäivänä olin kutsunut itseni kylään Aleksanterin teatteriin. Emäntänä vierailulla olisi kreivitär Amalie.

Amalie ottaisi minut ja parikymmentä muuta vierasta vastaan Aleksanterin teatterin pääsisäänkäynnin aulassa. Ennen Amalien saapumista, minua vähän jännitti; millainen Amalie on, mitä hänellä on päällään ja tempaako Amalien draamakierros osallistujan mukaan vai tuntuuko tapahtuma kiusalliselta?

Kreivitär Amalie saapui aulaan ja oli sula ystävällisyys. Hän toivotti meidät erittäin tervetulleeksi tutustumaan teatteriin ja samalla itseensä.

Amalien käytöstavat ovat moitteettomat ja hän puhuu useita kieliä. Meille hän luonnollisesti puhui suomea, mutta sehän ei ollut kreivitär Amalien äidinkieli. Amalie oli syntyjään saksalainen aristokraatti, mutta miksi hän oli Aleksanterin teatterissa kuin kotonaan?

Kreivitär Amalie oli kosmopoliitti ja kaunotar, joka eli vaiherikkaan elämän. Amalie särki sydämiä ja siinä sivussa ehkä omansakin. Hän eli erikoisen elämän ja jo hänen syntymänsä oli  poikkeuksellinen, sillä hän syntyi ruhtinatar Theresa Mecklenburg-Sterlitzin ja kreivi Maximilian-Emanuel von und zu Lerchenfeldin aviottomana rakkauslapsena. Vaikkakin Amalien vanhemmat olivat saksalaisten ruhtinassukujen jäseniä, ei avioliiton ulkopuolisen lapsen tulevaisuus tuolloin ollut mitenkään varmaa.

Amalien molemmat vanhemmat olivat tahoillaan naimisissa. Ruhtinatar Theresa Mecklenburg-Sterlitzin puoliso oli prinssi Karl Alexander Fürst von Thurn und Taxis, joka oli Amalien syntymän aikaan Napoleonin palveluksessa Pariisissa. Miehensä poissaollessa ruhtinatar Theresa oli aloittanut intohimoisen rakkaussuhteen diplomaatti-aristokraatti kreivi Maximilianin kanssa.

Amalie syntyi vuonna 1808 Baijerissa. Kertoessaan elämästään Amalie ei kertonut oliko hänen varhaiset vuotensa onnellisia, hän kertoi kyllä elämässään olleen paljon salaisuuksia…

Ehkä Amalie on liian sivistynyt tilittääkseen kurjaa lapsuutta tai yksinäistä nuoruutta, kaipuuta tavalliseen perhe-elämään tai harmitusta siitä että hän syntyi avioliiton ulkopuolella ja näin ollen oli erilaisessa asemassa kuin sisarpuolensa.

1800-luvun alussa syntyperä oli erittäin tärkeää, mutta Amalieta kuunnellessa tuntuu, että saksalaisissa ruhtinaskunnissa ja vielä Venäjälläkin oltiin huomattavan paljon suurpiirteisempiä näissä rakkaus- ja avioliittoasioissa kuin esim. viktoriaanisessa Englannissa, jossa kuningatar puolisoineen alkoi luoda ihanneperheen mallia.

Ehkä Amalien elämä oli kuitenkin melko tyypillistä aristokraattilapsen elämää, vaikka hän joutuikin eroon äidistään noin vuoden ikäisenä, isänsä kuoleman jälkeen. Tuolloin Amalie annettiin hänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Myöhemmin hänet tuotiin lähemmäs äitiään ja otettiin isänsä sukulaisten hoiviin. Tuntuu oudolta kun Amalien kertoo olleensa 15-vuotias, kun hänen sukunimensä jälleen muuttui (kolmannen kerran) ja hän sai vihdoin oikeuden käyttää biologisen isänsä sukunimeä, muttei ollut oikeutettu käyttämään suvun vaakunaa eikä häntä kirjattu sukupuuhun.

Niinpä hänen nimensä oli Amalie von Lerchenfeld, kun hän tapasi elämänsä ensimmäisen suuren rakkauden, nuoren venäläisen diplomaatin Fjodor Tjuttševin. Amalie kertoi Tjuttsevin olleen sanavalmis ja hurmaava vaikkakin vain neljä vuotta häntä vanhempi.

Kaunis Amalie ja viehättävä Tjuttšev rakastuivat ja ennen pitkään Tjuttšev kosi Amalieta, muttei saanut lupaa avioitua tämän kanssa. Sen sijaan, hetkeä myöhemmin, 17-vuotias Amalie meni naimisiin venäläisen diplomaatin, itseään noin 20-vuotta vanhemman paroni Alexander von Krüdenerin kanssa. Näin alkaa Amalien polku kohti Helsinkiä. Mutta matkassa on vielä muutama mutka.

Amalie ei kerro suoraan, mutta tekikö Amalie itse valinnan miesten välillä?

Valitsiko Amalie mieluummin aatelisen, vanhemman miehen, joka pystyi tarjoamaan hänelle elämän, johon hän oli tottunut kuin että hän olisi mennyt naimisiin rakastamansa aatelittoman miehen kanssa.

Joka tapauksessa Amalie eli mukavaa diplomaattielämää miehensä kanssa Münchenissä. Hän oli kiistatta aikansa kaunottaria. Tätä Amalie ei kerro meille, mutta luin vierailun jälkeen Amaliesta ja opin että hän oli yksi niistä 36 kuuluisasta kaunottaresta, jotka kuvattiin vuosina 1827–1850 Ludvig I:n kesäpalatsin Schönheitengalerieen (Kaunotargalleria) Nymphenburgiin.

Amalien puoliso sai siirron Pietariin, jonne he muuttivat yhdessä 1836. Amaliella oli side tsaariperheeseen, sillä hän oli äitinsä puolelta sukua Venäjän tsaari Nikolai I:n vaimolle, joten Pietarissa Amalie liikkui aivan seurapiirien huipulla. Seurapiireissä Amalie keräsi ihailijoita ja kerrotaan ettei myöskään Nikolai I ollut immuuni vaimonsa serkun viehätysvoimalla.

Jälleen kerran, en osaa sanoa oliko Amalien avioliitto missään vaiheessa onnellinen eikä hän ”kiss and tell”, mutta kun hänen miehensä nimitettiin diplomaatiksi Ruotsiin, Amalie ei lähtenyt mukaan, vaan jäi sairauteen vedoten Pietariin.

 

Amalie ei nähnyt miestään enää koskaan. Amalie ei kerro tästä enempää, mutta aiheesta puhuessaan hän vaikuttaa surumieliseltä.

Kun Amalie kertoilee elämänsä tästä osasta, istumme teatterin yläkerran kauniissa lämpiössä ja tarinoinnin lomassa kuulemme myös Amalien kaunista soittoa ja laulua.

Ehkei hänen avioliittonsa ollut onnellinen, ja viimeistään hänen jäätyään yksin Pietariin hän aloitti rakkaussuhteen. Nykytermein voisi sanoa Amalien olleen puuma, sillä hänen rakastajansa oli häntä yli 10 vuotta nuorempi upseeri ja aristokraatti. Vuonna 1848, 40-vuotias Amalie sai lapsen rakastajansa kanssa. Amalien rakastettu oli kreivi Nikolai Adlerberg, joka oli ammattisotilas.

Amalie oli edelleen naimissa ensimmäisen miehensä kanssa, mutta eli rakkaussuhteessa kreivi Nikolain kanssa. Amalien puoliso kuoli Tukholmassa 1852 ja vuonna 1855 Amalie avioitui lapsensa isän kanssa. Vihdoin Amalie oli löytänyt onnen ja rauhan.

Kreivi Nikolain kenraalikuvernöörinimityksen myötä myös lähes 50-vuotiaan Amalien elämässä alkoi jälleen uusi vaihe. Amalia kertoi meille, että hänestä Helsinki muistutti Pietaria, mutta Helsingissä oli oma idyllinen atmosfääri. Amalie kuvaa tuota aikaa ”suurenmoiseksi”. Ja jos se oli sitä Amalielle henkilökohtaisesti, se taisi olla sitä myös Suomelle ja Helsingille.

Helsinki oli korotettu vuonna 1812 Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi ja Aleksanteri I oli halunnut rakennuttaa sen myös pääkaupungin näköiseksi. Kun Amalie muutti Helsinkiin, Carl Ludvig Engelin suururakka oli ohi ja Helsinki näytti upealta, mutta myös Suomen erilaiset valtiolliset ja hallinnolliset elimet olivat perustettu ja vahvistuneet. 1860-luvulle tultaessa Suomessa oli oma pankki ja vahva hallintokoneisto. 1855 valtaan noussut Aleksanteri II teki Amalien mukaan uudistuksia, joiden tarkoitus oli ”edistää hyvinvointia ja kulttuuria”, mutta historiankirjoituksen mukaan kenraalikuvernööri Adlerbergilla oli vahva vaikutus Suomen kehittymiseen, sillä vaikka uudistustyötä tehtiin Suomen senaatissa ja valtiopäivillä, ratkaisevaa hankkeiden toteuttamisen kannalta oli Adlerbergin ja ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin yhteistyö ja taito, jolla molemmat taivuttelivat keisari Aleksanteri II:n ja vaikutusvaltaiset poliitikot niin Suomessa kuin Venäjällä tukemaan kehitystä. Ehkä merkittävin asia Suomen itsenäisyyden kannalta oli se että Suomi sai 1870-luvulla lain asevelvollisuudesta.

1860-luvun Helsinki oli suomalainen, ruotsalainen, venäläinen ja jopa saksalainen, kaiken kaikkiaan kansainvälinen kaupunki. Sen seurauksena Helsingissä toimi mm.  useampi teatteriseurue, tietysti myös venäläinen seurue. Kreivi Nikolai vaikutti venäläisen teatterin perustamiseen vuonna 1868. Teatteri menetti oman näyttämönsä vuonna 1875 ja Amalien puolison mielestä venäläinen teatteri tarvitsi oman kotinäyttämön. Kreivi Nikolai näki venäläisen teatteri myös keinona lähentää suomalaisia venäläiseen kulttuuriin. Niinpä kreivi alkoi ajamaan venäläiselle teatterille omaa rakennusta Helsinkiin ja vielä kun Aleksanteri II oli myötämielinen ja antoi teatteria varten lahjoituksen, teatteri päätettiin rakentaa. Uuden teatterin esikuviksi otettiin Pietarin loisteliaat valtionteatterit, kuten Marian teatteri, Mariinski, ja Aleksanterin teatteri, Aleksandrinski.

Teatterin paikaksi päätettiin Bulevardi, sillä se oli jo tuolloin arvostettua aluetta. Naapureina olisi mm. Paul Sinebrychoff upeine taloineen ja kadun varrella asui paljon Helsingin korkeita virkamiehiä viehättävissä taloissaan.

Kreivi Nikolai pyrki minimoimaan teatterin rakennuskulut ja kaikessa säästettiin. Koska hän oli kenraalikuvernööri, pystyi hän hyödyntämään armeijan resursseja. Niinpä ei kai ole yllätys, että talon suunnitteli venäläinen inisööriupseeri P.P.Benard ja teatterin rakentamisessa käytettiin Ahvenanmaalla olevan Bomarsundin rauniolinnoituksen tiiliä.

Ja kuten Amalie sanoi,

”Teatterin seinät ovat olleet olemassa taiteen vuoksi vuodesta 1880”.

Itse asiassa teatteri valmistui jo vuonna 1879, mutta kreivi Nikolai pyysi suursuhtinaalta lupaa nimetä teatteri Aleksanteri teatteriksi ja tämä lupakirje saapui vasta vuoden 1880 puolella, joten vasta sen jälkeen pidettiin teatterin avajaiset.

Avajaisesityksenä nähtiin Charles Gounod’n Faust italialaisen teatteriseurueen esittämänä. (Aikalaisten mukaan, ensimmäinen esitys ei ollut hitti, mutta tilanne parani pikku hiljaa.)

Myös Aleksanteri II oli kutsuttu avajaisiin, muttei päässyt tulemaan. Harmi sinänsä, sillä teatteriin oli rakennettu upea lämpiö, aitio ja sisäänkäynti suurruhtinaan kunniaksi. Aleksanteri II ei koskaan ennättänyt nähdä teatteria valmiina sillä hänet salamurhattiin 1881.

Politiikan suunta vaihtui suurruhtinaan vaihtuessa ja ilmeisesti siitä syystä Adelberg sai jättää virkansa ja hän ja Amalie muuttivat elämänsä viimeisiksi vuosiksi sinne mistä kaikki heidän kohdallaan alkoi eli Müncheniin.

Mitä meistä jää jäljelle?

Amaliesta jäi ainakin muotokuva Mustion linnan seinälle sekä jälkeläisiä, jotka edelleen pitävät huolta Mustion linnasta. Mutta minusta tuntuu, että Amalien hyväntahtoinen henki kulkee Aleksanterin teatterin kauniissa katsomossa ja yläkerran pienessä lämpiössä, tai ehkä hän istuu keisarillisessa aitiossa kreivi Nikolain ja Aleksanteri II:n haamujen kanssa ja nauttii vanhan teatterin rauhasta ja tunnelmasta.

Aleksanterin teatteri ei ole kaikkein suurin ja hienoin teatteritalo, mutta se on erittäin kaunis. Se on itse asiassa melko pieni eikä varmasti teknisesti kaikkein toimivin, mutta se on ilahduttanut helsinkiläisiä jo 139 vuotta. Sitä on jatkettu ja paranneltu, mutta sen ulkoasu ja katsomo ovat melko alkuperäisessä asussa.

Suomen itsenäistymisen jälkeen Aleksanterin teatteri jäi Suomen valtion haltuun ja se toi Suomalaiselle Oopperalle sen ensimmäisen oman talon. Aleksanterin teatteri luovutettiin Suomalaiselle Oopperalle väliaikaiseksi näyttämöksi, mutta se palveli yli seitsemänkymmentä vuotta Suomen Kansallisoopperan kotina. Uuden oopperatalon valmistumisen jälkeen 1990-luvun alkupuolella Aleksanterin teatteri on palannut sen alkuaikojen toimintaan, jolloin se toimi vierailevien teatteriseurueiden kotina.

Lopuksi

Ai niin. Ennen vierailuani Aleksanterin teatteriin Kreivitär Amalien draamakierrokselle, pelkäsin olisiko kierros nolo. Nyt voin kertoa ettei se sitä ollut.

Kierroksen draamallisuus on hienosti toteutettu, Amalie kertoi luontevasti sekä teatterin historiasta että omasta elämästään.

Kierroksen loputtua oli kuin olisin tavannut oikean Amalien, naisen joka oli mukana synnyttämässä teatteria noin sata vuotta ennen syntymääni.

Kotiin tultuani oli pakko aloittaa massiivinen googletus, piti tutkia mitä internet kertoo Amaliesta, hänen puolisoistaan, Helsingistä ja Aleksanterin teatterista. Ja löytyihän sieltä kaikenlaista, mutta tietysti lähinnä kovaa faktaa. Ei mitään mikä herrättäisi historiaa ja sen ihmisiä eloon samalla tavalla kuin tämä visiitti kreivittären luokse teki. Toivoisin että samanlaisia draamallisia kierroksia olisi enemmänkin tarjolla. Ne ovat hieno tapa tutustua meidän yhteiseen historiaan ja uskon että myös ne, jotka eivät ole historian (tai teatterin) hard core –kuluttajia saisivat näistä draamakierroksista paljon irti.

Pakollinen Kummitustarina

Bomarsundin linnoitusten tiilien myötä tuli Helsinkiin muutakin. Amalie kertoi nuoresta venäläisestä upseerista, joka sai surmansa linnoituksessa Krimin sodan aikaan. Nuori upseeri oli ollut rakastunut suomalaiseen neitiin. Ja kun linnoituksen tiilet kuljetettiin Helsinkiin, kulki kuolleen upseerin henki niiden mukana, ja niin se saapui etsimään suomalaista rakastettuaan. Amalie kertoi, että kummituksella on tapana istua tietyssä paikassa katsomossa, hän antaa kuulua itsestään, mutta harva on häntä nähnyt.

Muutama fakta

Amalie Adlerberginä ihastuttava Anastasia Trizna. Lisää teatterikierroksesta täältä.

Kevään 2019 esitykset

Su 17.2. klo 13:00

Pe 1.3. klo 16.30

Pe 8.3. klo 16.30

Pe 5.4. klo 16.30

Su 28.4. klo 13:00

Su 12.5. klo 13:00

 

Päähenkilöt

Amalie Adlerberg (16. kesäkuuta 1808 Baijeri – 21. kesäkuuta 1888 Tegernsee) oli saksalaissyntyinen nainen, joka oli ensin naimisissa Venäjän Ruotsin-lähettilään Alexander von Krüdenerin kanssa (saivat kaksi lasta Maria Anne ja Nikolai Arthur), sitten Nikolai Adlerbergin kanssa (yksi lapsi Nikolai), joka oli Suomen kenraalikuvernööri 1866–1881. (Wikipedia)

Kreivi Nikolai Vladimirovitš Adlerberg (ven. Николай Владимирович Адлерберг; 19. toukokuuta 1819 Pietari – 25. joulukuuta 1892 München) oli venäläinen kenraali, joka toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1866–1881. Adlerberg oli syntyisin ruotsalaisperäisestä, Baltiaan asettuneesta aatelissuvusta. (Wikipedia)

Jälkeläiset

Amalie sai ensimmäisen puolisonsa kanssa kaksi lasta, tyttären ja pojan ja toisen puolisonsa kanssa pojan.

Amalien tyttären Marian tytär Elisabeth Amelie Hélène de Fontenillat meni 17-vuotiaana naimisiin Mustiolan linnan ja Kytäjän kartanon omistajan Constantin Linderin kanssa ollen tämän toinen vaimo. He saivat yhdessä viisi lasta; eversti Paul Linder (1873–1940), lapsena kuollut Alexis (1875–1883), keisarillinen hovineiti Amélie von Massenbach (1883–1967), seurapiirinainen (Mannerheimin rakastettu?) Catharina ”Kitty” Linder (1887–1969) ja tilanomistaja Constantin Linder nuorempi (1888–1950), jonka jälkeläiset omistavat tälläkin hetkellä Mustiolan linnan. (Wikipedia).

Amalien Maria tyttärellä oli Elisabethin lisäksi poika, Philippe, jonka jälkeläisiä saattaa edelleen elää Espanjassa tai jossain muualla päin maailmaa.