Haikkulandia ja Donald Trump

Salon kupeessa lepäävä Jusalan tila on yli 100 haikun koti. Haikku on lempinimi sille isosarviselle karvaturrille, jolla näyttää olevan ikuinen Bad hair day. Puhumme siis Ylämaan karjasta.

Haikkujen lisäksi tilalla asuu myös kaksi 100 kiloista villasian ja minipossun rakkauslasta, yksi Donald Trump (jolla ei ikinä ole Bad hair day), yksi kuninkaallinen, iso joukko lampaita ja juuri nyt karitsoja, pari (terapia)hevosta (minulle terapiaa, koska hevospelko ja ihan mahtavan kiltit heposet) ja kaneja.

Osallistuin eläinkuvauskurssille, joten pääsin tutustumaan tilan kaikkiin eläimiin kuvauspäivän aikana.

Pikkuhaikku katselee minua tukkansa takaa. Mietin mitä tuo vasikka mahtaa nähdä? Ehkä tuon otsatukan takaa elämä näyttää mukavan hämyiseltä kirkkaanakin päivänä?

Haikkujen mahtava turkki eristää hyvin kuumaa sekä kylmää ja karja on ulkona kesät ja talvet.

Haikuthan ovat Skotlannista ja ovat sielläkin tottuneet elämään lumessa ja vapaina isoilla laitumilla. Talvisin ne käyttävät hienoja sarviaan myös ruuan tonkimiseen lumen alta.

Katsellessni kaunista haikkuvasikkaa, en voi olla miettimättä että tuokin kasvatetaan ruuaksi. Näillä eläimillä on hyvä elämä ja ne saavat toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään vaeltaessaan pitkin laajoja laitumia. Mutta lopuksi ne syödään. Tämä on tätä lihansyöjän tuskaa.

Donald Trump ja kuningatar Elisabeth ❤️

Pikku kananen hätääntyi aitauksessa olevista ihmisistä niin että kipitti potpottaen kukko-Donaldin turviin. Tämä iso kukko kaitsee kanojaan ihan mahtavalla antaumuksella, vähän eri tyyliin kuin se toinen Donald Trump…

Donald kiekaisi kanaset järjestykseen. Kanojen valtakunnassa on taasen kaikki hyvin.

Kukkoa katsellessa alkaa päässäni soida lasten laulama ”Kukkoni kuoli komea, kukkoni kuoli komea, ei se enää laula kokkodii kokkodaa…”. Paitsi että Donald T kyllä lauloi komiasti kokkodiiduuuu!

Helteisenä kevätpäivänä laidunten välisessä ojassa on hyvä haikkujen kahlailla ja juoda ja viilennellä. Ilmeisesti tämä juuri ojassa vettä hörppivä haikku ei nähnyt että sen karvaturrikaveri lorotteli ojaan…

Elämä on oppimista ja minä opin mm., että Haikkuja on olemassa eri värisiä, Jusalassa valtaosa on punaisia, mutta joukossa oli ainakin yksi tummanruskea. Ja toinen jännä fakta on että härillä sarvet alkavat mennä kippuraan. Niitä joudutaan joskus poistamaan, koska ne aiheuttavat ongelmia eläimelle itselleen.

Pikku karitsani

Minun esikoiseni sai syliinsä pienen mustapää karitsan ❤️

Karitsat olivat kerrassaan ihania vipsuttaessaan emolampaiden jäljessä paikasta toiseen. Ne ovat ujoja mutteivat pelokkaita. Välillä karitsat ruokailivat emojensa nisillä.

Isot lampaat taasen haistoivat leivän ja kun ne kerran saivat yhdestä kädestä leipää, etsivät ne sitä kaikista käsistä.. ja taskuista.. ja laitumelle unohtuneesta repusta!

Minä ja mun uusi bff

Sain lammaspusun. Lammas taisi etsiä leipää, mutta minulla oli tyhjät taskut ja kädet.

”Tuku tuku lampaitani

kili kili kiliäni

päkä päkä puskuripässiä…”

Sekä lampailla että haikuilla on laumassa johtajanaaras, joka päättää minne mennään ja mitä tehdään. Koirien paimentaessa lampaita ja haikkuja, on koiran saatava johtajauuhi tai lehmä liikkeelle ja ohjata tätä oikeaan suuntaan. Muu karja seuraa johtajaa.

Paimennus näyttää helpolta. Koiran ohjaaja viheltää pilliin tai huutaa käskyn ja koirat tekevät työtä käskettyä, mutta paimennustilanne on monien tilanteiden ja sattumien summa, jota ei koskaan voi etukäteen varmasti ennakoida. En edes osaa arvata kuinka kauan koiran ohjaajan ja koiran on täytynyt harjoitella yhdessä että paimennus näyttää näin saumattomalta kuin mitä me saimme todistaa.

Hyvän paimenkoiran on oltava kestävä ja innokas tekemään mitä pyydetään, mutta sen täytyy myös kyetä tekemään omia ratkaisuja sillä yhtälössä on kuitenkin laumallinen lampaita, joilla on oma tahto.

Koirat auttoivat meitä, lammas- ja haikkulaumat tulivat haluttuun paikkaan ja me vierailijat saimme ottaa kuvia ja seurustella eläinten kanssa.

Terapiahepat

Laidunten välissä kulkee kaksi hevosta aivan vapaana.

Alue on aidattu niin että hevoset eivät pääse ihmisten ilmoille, mutta saavat vaeltaa vapaasti kahdestaan. Ja jossain vaiheessa ne tulivat meidänkin luokse tutkimaan että mitäs väkeä täällä on. Ja voi että ne olivat kauniita. Ja vähän pelottavia.

Pelkään hevosia melko paljon. Lapsi on ratsastanut, mutta silloin hän oli pienempi ja meni pikku poneilla ja ne olivat juuri sopivan kokoisia tällaiselle hevospelkurille.

Uskalsin auttaa ponien ”pukemisessa” ja harjaamisessa ja milloin missäkin, mutta nämä oikeat hevoset ovat niin kookkaita, että jännitti kyllä kovasti kun ne vuoronperään tulivat haistelemaan ja tutkimaan että josko sitä leipää saisi… Mutta kun jähmetyin paikalleni ja annoin hevosen tehdä tutkimisen niin kaikki meni hyvin. Ehkä nekin olivat vähän varuillaan meidän iloista joukkoa lähestyessään, mutta leivän haju vei voiton varovaisuudesta…

Jusalan tila on mahtava paikka eläinten seuraamiseen. Tilalle voi mennä ja viettää vaikka päivän karjakkona, silloin pääsee osallistumaan eläinten hoitamiseen ja saa aimo annoksen maalaiselämää. Ja ehkä pusun lampaalta tai lehmältä!

***

p.s. Jusalan tilan nettisivuilta löytyy lisätietoa ja yhteystiedot, jos haluat vierailla tilalla. Isäntäpariskunta Tarja ja Jukka ottavat mielellään vastaan vieraita, mutta kannattaa sopia etukäteen. Tilalla on myös tilamyymälä, lisää lihasta voit lukea täältä.

p.s.2 Tilalla on myös paimennuskoulutusta koirille

p.s.3 Lisätietoa karjasta Suomen Highland Cattle Clubin sivuilta.

p.s.4 Yhdistyksen jäsenten tiloilla on avoimet ovet 9.6.2018, listaus avoimista tiloista täältä.